tiistai 30. toukokuuta 2017

Syömishäiriö

Tämä postaus on kirjoitettu yli vuosi sitten. Päätin julkaista tämän vasta nyt. 


"Aamulla kävin pienellä lenkillä, vaikka olo oli jo valmiiksi heikko. Juoksin portaat ylös ja tunsin sydämen vetävän kamalaa rallia ja kylmänhiki valu pitkin kasvoja ja selkää. Hengitin raskaasti ja vaikeasti ja heti oven kiinni laitettuani, heitin kaikki vaatteet pois ja astuin vaa'alle "

Mä olen siis käynyt läpi masennuksen, paniikkihäiriön, sosiaalisten tilanteiden pelon ja syömishäiriön. Jokainen näistä kyllä edelleen kummittelee arjessa, mutta oon paljon viisaampi nyt ja välillä osaan jopa elää. Monet lukijat on pysyny matkassa niin pitkään, että varmasti muistaa ne synkemmät ajat. Silloin monet arvasivat mistä on kyse, vaikka en mitään kertonutkaan.

Diagnoosit nyt vaihteli kunnon mukaan, mutta tollee niiku suunnilleen kaikki syömishäiriön muodot käytiin läpi

Ennen tätä mun kokemaa mä ajattelin, että anoreksia on vaan laihuutta ja kuinka tyhmää sellanen pelleily oli ja huomionhakua joidenki osalta. Noh, se ajatus muuttui aika nopsaan.

Palataan noin kolme vuotta taaksepäin, aikaan joka oli kaikista synkintä. Mä pystyn vieläkin henkisesti matkaamaan takaisin niihin tunteisiin ja ajatusmaailmaan, koska ne on niin tuoreessa muistissa ja erittäin hankalasti unohdettavissa. Ne tuntemukset on jotain niin vaikeasti selitettävää. Mun elämä oli TÄYSIN sitä omassa sairaudessa pyörimistä. Se oli kokonaan oma maailmansa. Vaikka mä olin ns. avoliitossa niin silti mä elin ainoastaan siinä omassa maailmassa. Mä olin kävelevä ja kuoleva ruumis jonka henkinen olemus oli kaukana poissa. Jatkuva ahdistus vaikutti mun käyttäytymiseen. Viikon kohokohtia oli psykologit ja lääkärikäynnit. Siis mä en osaa kertoa ja kuvailla sitä aikaa, koska se oli oikeasti vain niin tyhjää ja pimeää. Jokainen päivä oli samanlainen. Paitsi se yksi päivä viikossa, kun saatoin syödä irtokarkkeja tai sipsejä. Se oli ehkä aina se raskain päivä.

"Leijun, mutta nämä kilot pitävät minut maanpinnalla. Haluan olla yksin. Haluaisin puhua, mutta en siltikään. Kaikki vain käskevät syömään. En voi."



Tästä pääsemmekin siis perehtymään tuohon syömishäiriöön enemmän, että mitä se mulla oli. Anorexia on mulle kirosana. En halua vieläkään käyttää sitä. Kun mä muistelen sitä mun syömiskäyttäytymistä niin mulle ei tuu mieleen muuta kuin se jatkuva hajottava ahdistus. Siis se miten mä selvisin elossa syömällä vaan irtokarkkeja on jotain käsittämätöntä ja kuinka hyvin mä sain muut uskomaan, että mä söin myös muutaki. Se miten mä pelkäsin ihan kaikkea. Jos satuin syömään jotain "normaalia" niin ai saakeli, kuinka kauan mä jouduin sen asian kanssa diilaamaan. Mä en pystynyt katsomaan, kun mun rakastama henkilö, kumppani, henkilö jonka kanssa asuin teki ruokaa ja söi. Mä lähdin ovesta pihalle jos en kestäny kattoa. Mä olin niin sairas, että mä suutuin jos joku söi. Mä en voinu kestää sitä. Mä pystyin kyllä peittelemään sitä raivoa yleensä, mutta se oli myös yksi syy miksi pysyttelin yksinäni. Muistan ne aamut, kun heräsin oloon jota kutsuin kuolemaksi. Se kun tunsi miten sydän yritti viimeisiään ja mikään raaja ei liikkunut ja olo oli niin huono, että tuntu kuin olis oksentanu sisäelimiään uudestaan ja uudestaan ulos. Mä yritin silti kaikkeni jotta en näyttäis sitä kuinka paha mun olo oli. Se oli käsittämätöntä miten silloinkaan mä en pystynyt syömään vapaaehtoisesti juuri mitään. Tonnikalapurkki tunnissa oli aina saavutus. En tiedä pitäiskö kiittää vai ei niitä henkilöitä, jotka kuunteli mua, kun sanoin etten tarvi sairaalaa. Silti siis oon kiitollinen kaikesta avusta mitä sain, että mun vierellä pysyttiin ja mua rakastettiin, vaikka olinkin elävä kuollut henkisesti.

Jo tuossa vasemmassa kuvassa mulla oli ongelmia. Monet ajatteli aluksi, että olin vaa vähä laihduttanu

Hetken aikaa syömishäiriöyksikön päiväosastolla oleminen oli kyllä niin tajuntaan jäänyt kokemus. Jos nyt saisin valita niin en olisi lopettanu sitä kesken. (teen ehkä siitä erillisen kertomuksen) Ne kaikki terapeuttiset joogat ja askartelut oli niin kivoja, vaikka silloin mä en ajatellutkaan kuin sitä miten kamalalta mä näytän. "pahin" muisto oli ehkäpä ne shotit. Siis shottilasillinen Nutridrink Compactia. Siis hyi hitto. En halua miettiä edes enempää. Mietin vain, kuinka hyvä parisuhde mulla olisi silloin ollut jos olisin ollut terve.  En kuitenkaan voi pyytää anteeksi, koska sairaudelle ei mitään voi.

"Tänään taas maanantai ja osastolle paluu. Aamulla labrat ja EKG. Kaksi uutta ihmistä, joiden seurassa en halua olla. Ruokapöydässä draamaa ja itkua muiden osalta, mutta mä vain söin sen aterian mikä on isompi kuin muilla. Mitä vittua. Mun teki mieli lyödä kaikkia, kun näin oman malliannoksen joka oli kaikista suurin. Oonhan mä tietenki ollu siellä pisimpään, mutta silti. Nöyryyttävää syödä muiden nähden ja vieläpä kaikista eniten. Mun teki mieli sylkästä se nutridrinkkishotti kaikkien naamalle ja haistattaa vitut, mutta mä vaan nielin kaiken. Onneksi se päivä on ohi. En suostunu punnitukseen. "

Muutto pois asioista muistuttavien asioiden äärestä sai mussa jonkun loksahtamaan paikoilleen.
Parantuminen kävi liiankin kivuttomasti. Epäilyttävän kivuttomasti. Monen asioiden summa joka sai mut esittämään, että olin vahva ja onnellinen, vaikka olin kriisissä niiden elämänmuutosten takia. Heitin vitut kaikille hoitotahoille ja pärjäsin yksinäni enkä opetellut edes syömään ateriasuunnitelmien kautta enkä syöny varmaan mitään terveellistä. Nyt tiedän, että se oli ehkä väärä tapa, koska ne asiat ei koskaan lähtenyt pois mun takaraivosta eikä auttanu mun kroppaa parantumaan. Ei semmonen sairaus tosta vaan parannu. Varsinkaan jos ei syö oikeasti terveellisiä ruokia. Siksi ne ajatusmallit tai ahdistukset on kroonistunu ja siitä lähtien automaattisesti käyn edelleen ne ajatukset läpi, vaikka luulin parantuneeni. Joudun edelleen taistelemaan, koska mä en luonnostani ole kapeajalkainen laiheliini joka ei liho millään. Se tekee asiasta vaikeampaa, kun on kroppa jonka kanssa täytyy olla varovainen jos haluan pysyä mitoissa jotka on mulle vielä ok (toisaalta ehkä hyvä, että tästä syystä en kerenny kuolla syömättömyytee, kun laihduin hitaasti) Yritän jankuttaa itelleni, että ihmiset on erilaisia ja mä satun olemaan se, joka lihoo pelkästä ruoan ajattelusta. Myös muutamat ihmisuhteet on vaikuttanu siihen miksi mä ajattelen olevani vääränlainen. Mun täytyy elää jatkuvalla "dieetillä" jotta pysyn tässä nykyisessä kunnossani. Kroppa sekasin. Emmä tiedä.

Sitten vähän ajatuksia mitä kävin päivittäin läpi niille, jotka ei täysin ymmärrä miksi se "söisit nyt vaan!" - ei toimi.  Tää usein jankutettu esimerkki on hyvä: Sano syöpää sairastavalle "Paranet nyt vaan!" Toimiiko? Ei.
Mä ajattelin silloin, että "vittu ihmisen täytyy olla tyhmä, kun mehulasin juominen on jotenkin vaikeaa, ihan ku siitä lihois" ja samaan aikaan se sairaus sai mut ajattelemaan "et helkkarissa juo tuota lasia tuntematonta sokerilitkua se kietoutuu samantien sun ympärille ja lihot" "tuon juomalla saat liikaa kaloreita tälle päivälle ja lihot" "joku on laittanu sinne lihottavaa ainetta älä juo" ja se tappelu niiden ajatusten välillä oli niin vaikeaa. Jääkaapilla joka kerta tuo taistelu. Syönkö vai enkö? Yleensä en. Se pelko oli niin vahva. Etkä sä edes itse voinut tosta vaan päättää, että nyt syön jee! Ku et sä nyt vittu vaan voinu syödä. 
Jossain vaiheessa se oma terve ajattelu katosi kokonaan. KAIKKI oli sen sairauden ympärillä enkä kyenny ajattelemaan normaalisti. Menin vessaan ja ajattelin pelkästään sitä kuinka paljon kulutan sen matkan aikana ja kuinka paljon kevyempi oon sen reissun jälkeen. En saanut nukuttua, koska ajattelin sen kuluttavan enemmän. Kaupassa laskin muiden ostoksia ja niiden kaloreita. Jos mun lähellä syötiin mä pelkäsin, että ne kalorit hyppää vahingossa muhun. Pelkäsin jopa jossain vaiheessa veden juomista, koska se painaa ja joku on voinut laittaa putkistoihin jotain lihottavaa. Kyllä, eikö kuulostakki naurettavalta ja sairaalta? Asiaa pahensi se, kun tiesi niiden ajatusten olevan vääriä ja koki itseinhoa sen vuoksi vielä enemmän, koska ei voinut niille mitään. Pystyin syömään välillä ainoastaan toisen ihmisen takia joka oli alusta asti ollu tukena ja jota rakastin. Ilman häntä olis tilanne ollu varmasti pahempi. Luin paljon terveydestä ja ravinnosta, joten tiesin paljon siitä miten ihmisten täytyisi syödä ja tiesin miten oikea laihdutus tapahtuu. En pystynyt silti hyödyntämään niitä itseeni.

Yksinkertaisesti sitä sairasta ajatusmaailmaa ei voi edes selittää. Ainoastaan ne jotka on kokenu sen tajuavat sen vaikeuden. Vittu että ihmisen aivot voi olla monimutkanen klöntti. Pahinta on se, että kuka vaan voi sairastua. Kuka vaan voi olla sairas. Se ei ole pelkkä ulkoinen sairaus kuten kaikki kuvittelee. Ei muakaan kattomalla olis aina uskonu, kuinka sairas olin sisältä. Pystyin jossain kohtaa näyttämään ihmiseltä, vaikka oikeasti olin ihan joku muu ku normaali ihminen. Mulla oli muitaki ongelmia jotka vaikeutti mun ajattelua ja arkea tuon syömisongelman lisäksi. Vasta nyt oon ymmärtäny, että mistä asti tuo ongelma mussa oli jo jyllänny ennen, ku se alko näkymään muillekki.



ps. kirjotan ehkä lisääki aiheesta jos tulee inspis ja jos haluatte.

2 kommenttia:

  1. Kuulostaa kyllä harvinaisen tutulta.. Minulla kaikki lähti ortoreksiasta ja eteni siitä anoreksiaan. Tuon jälkeen mentykin sitten lievästä ylipainosta jälleen alipainoiseksi ja nyt sitten normaali, mutta hoikka. Tuosta aikaa jo 7 vuotta, mutta taistelen syömisasioiden ja lihomispelon kanssa edelleen.

    Pirun anoreksiapeikko, joka ei vaan jätä rauhaan.

    VastaaPoista
  2. Pystyin lukemaan tokaan kuvaan asti, liian läheinen aihe ja vitutuskäyrä kyseistä sairautta kohtaan nous 90%:iin. Tuun myöhemmin lukee loppuun.

    VastaaPoista